Aamun työrutiinit painoivat päälle; tein kaiken kuten ennenkin. Olin lähdössä työhaastatteluun, tuntuu että kaipaan jotain uutta haastetta elämääni. En oikein jaksa nykyisessä paikassa enää, se ei motivoi tarpeeksi. Mieheni on on ollut parin päivän ajan todella töykeä - ei puhetta, ei sanoja. Varovasti ilmoitin tulevasta haastattelusta - ei kommenttia, eikä kannustuksen sanoja. En niitä kyllä kaivannutkaan.

Illalla vesisade:  on viileää niin ulkona kuin sisällänikin. Mietin tätä hetkeä, tunnen oloni tyhjäksi. Lapset ovat lähdössä kaikki omille teilleen; en niinkään sure sitä. Ennemminkin olen hyvilläni kun kuulen positiivisia kommentteja uusista tuttavuuksista, opiskelusta ja paikasta. Sitä eniten toivon - että löytävät oman paikkansa ja suuntaavat kohti unelmiaan.

Samalla huomaan, että olen elänyt täysin lasten ja perheen ehdoilla - ne ovat tuoneet sisältöä elämääni. Monia tuttavuuksia ja ilonaiheita harrastusten ja kaveripiirien myötä. Ja miten vielä vuosi sitten puhuin mieheni kanssa, kuinka odotamme sitä aikaa kun lähtevät maailmalle ja voidaan paremmin keskittyä parisuhteeseen ja tehdä pieniä matkoja kahdestaan. Mitä odotan nyt? En todellakaan tiedä. Kaipaan enemmän ihmisiä ympärilleni, kaipaan ihmisten läheisyyttä, tunteita ja kosketusta. Facebook ei näitä kaikkia täytä; hymiöt keskusteluissa jäävät kuitenkin ilmeettömiksi, eikä toisen kosketusta voi tuntea.

Huomaan arvostelevani miestäni; hän ei ole juuri koskaan puuttunut lastemme elämään. Minä olen ollut se joka on yrittänyt "työntää" heitä eteenpäin, minä olen ollut se joka kyselee kuulumisia ja juttelee myös kavereiden kanssa. Välillä on jopa hävettänyt mieheni ylenkatsominen lasten kavereiden käydessä.  En myöskään jaksa nauraa tyhjänpäiväisille jutuille. Ja olen huomannut viihtyväni yhä enemmän omilla lomillani sekä kuntoilun parissa.

Se myös vihastuttaa, etten ole sanonut suoraan kun asiat ovat loukanneet minua, olen pitänyt sisälläni ja hetken haudottuani olen voinut unohtaa asiat. Se vain on osa luonteenpiirrettäni, joka välillä häiritsee itseänikin. Monta kertaa olen tullut loukatuksi ja antaa periksi omista toiveistani. Olenko tuonut pettymystäni julki - en.

En kuitenkaan ole onneton - ympärilläni on perhe ja ystäviä ja odotustakin. Huomaan vain miettiväni asioita eri näkökulmista - nyt kun on aikaa.