Viikonloppu, jota en unohtaisi. Ja kaipaus, ikäväkin... Pieniä viestejä facebookissa, toinen tunsi samoin. Niin vähän olimme viettäneet yhteisiä hetkiä ja kuitenkin jotain jäi elämään. Kerroit, välillemme oli syntynyt hopealanka, joka kestäisi aikaa ja iäisyyttä. Miten kuvaavaa ja toiveita herättävää.

Paluu arkeen ja oman miehen pariin oli kuin isku vasten kasvoja. En pitänyt tästä kaksinaamaisuudesta. Monia ristiriitoja: toisaalta tiesin tehneeni väärin - toisaalta annoin itselleni oikeutuksen tuntea syvemmin kuin ennen. Tiesin, etten saisi pitää yhteyttä ja toivoa - toisaalta halusin nähdä mitä oven takana on. Elämä oli vähemmän mustavalkoista - siinä oli sävyjä ja piirteitä joita jouduin miettimään. Aiemmin tiukat periaatteeni saivat kolauksen, selkärankani petti - mutta samalla tuntui hyvältä. Pitkästä aikaa minulla oli jotain mitä todella odotan.